Kännykät narikkaan

Julkaistu 1.4.2014 - Vilja Roihu

Rakastan illallisia pitkän kaavan mukaan. Sitä kun saan suunnitella, laittaa, valmistella ja koota ihmisiä yhteen. Kun vihdoin saan kalenterihaasteiset ihmiseni kerättyä saman pöydän ääreen, odotan kuitenkin kauhulla sitä hetkeä kun joku sanoo ”näittekö sen..” tai ”törmäsittekö siihen videoon?”. Ja aina pöydästä löytyy joku, jonka facessa linkki ei ole tullut vastaan, tai jolta twitter –hehkutukset ovat menneet ohi. Tästä seuraakin aina maailmani romahduttava jatko: ”Odota, mä näytän, sun on pakko nähdä tämä.” Sitten siinä istutaan, kahvit ja konjakit kädessä ja katsellaan jonkun firman mainossarjaa, vapaaehtoisesti ja innoissaan. Eikä siinä mitään, hyvin tehdyt klipit lähentelevät taidetta. Mutta näiden kommenttien seurauksena meitä istuu kuusi nulipäätä tuijottamassa tabletin ruutua, hiljaa. Ja sitten keskustelu jatkuu ”Hei, mulla on kans yksi, odota mä näytän!” Tällainen Youtube-levyraati kestää helposti toista tuntia. Tästä syystä kotonani vallitsee Youtubekielto.

 

Ei siinä mitään, että ollaan yhdessä hiljaa. Mutta minulla on mutta. Vietän itse liikkuvan kuvan ääressä noin 6 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Suuri osa siitä liittyy työhön. Joten janoan sitä, että ystävieni kanssa saan keskustella ihan muista asioista ja istua kasvokkain. Ettei ruokapöydässäni istu ylimääräinen, keskustelukyvytön vastustaja, joka vain pulpauttaa tasaisin väliajoin sisältöä tiskiin, liittyi se mihinkään tai ei. Onneksi minun kotonani on minun sääntöni, eikä minun tarvitse kertoa paheistani kenellekään. Sanon vain, että puhelimet narikkaan.

 

En tietenkään voi heittää ensimmäistä kiveä, koska olen itse samanlainen hönö. Rakastan videoita, olivat ne sitten ohikulkijan huonosti kuvaamia sattumuksia, mainoksia tai klippejä eri ohjelmista. Nautin niistä kuin salaa yksin syödystä suklaalevystä. Kun vieraat ovat lähteneet ja istun yksikseni tiskivuoren vieressä keittiössä, avaan herkästi koneeni ja katselen klippejä, joista on illallisen aikana ollut puhetta. Ja palvon tulisesti niiden tekijöitä ja tilaajia. Harvat nimittäin ovat tarpeeksi rohkeita tuottamaan sellaista sisältöä, joita seurueellinen media-alan ihmisiä haluaisi tuijottaa vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla. Tai saavat aikaiseksi puhtaita mainoksia, joita katsellaan kohokkaan jälkeen lauantai-iltana innoissaan ja ihastellen. Minun palvomaani ryhmään kuuluvatkin lähinnä tilaajat, jotka ovat uskaltaneet antaa tarinansa kerrottavaksi poikkeuksellisella tavalla. Yllätyksellisyys kun kannattaa ja kantaa – aina illallispöytään saakka.